FM Mauri Junttila
Vuoden 1914 Ameriikkaan menosuunnitelmia
Elettiin vuoden 1914 syksyä. Juuri alkanut, myöhemmin ensimmäinen maailmansota nimen saanut sota oli jo päällä. Saksa oli julistanut sodan Venäjälle 1.8.1914.
Suomi kuului silloin autonomiana Venäjään. Mekin olimme siis sitä kautta mukana 1. maailmansodassa. Emme, me sodasta tienneet Tyrnävällä, vain mitä luimme Oulussa ilmestyneistä sanomalehdistä. Tyrnävän osuusmeijerin omistamassa myllyssä ja meijerillä sekä sahalla asioivilla isännillä oli ollut jauhojen jauhamista odotellessa tapana tarinoida kahvila ”Pömilässä” kylän ja maailman tapahtumista.
Kyllä alkanut sota oli huomioitu myös heidän tarinoissaan, vaikkei se arkipäivän elämässä näkynyt siellä. Isännät arvelivat alkaneen sodan laajentuvan todella suureksi koko maailmaa käsitäväksi - maailmanpaloksi. Olihan siinä jo mukana esimerkiksi suuri Saksa ja sitä suurempi Venäjä. Molemmat laajentumishaluisia valtakuntia.
Meitä nuoria miehiä oli istumassa iltapäivää Mikkelinä, sunnuntaina 4.10.1914 Keskitalon lämpimässä ullakkohuoneessa. Meitä oli siellä esimerkiksi Keskitalon, Pasasiin kuulunut vuonna 1888 syntynyt jo perheellinen mies Jaakko ja vuonna 1894 syntynyt Armas. Oli meitä siellä myös muutamia taloon kuulumattomia vieraita nuoria miehiä. Me, toiset olimme silloin vuokralaisina Korvenkylän Keskitalossa. Keskitalon päärakennuksen vinkkeliosassa oli kookas ullakkohuone, jota voitiin lämmittää kakluunilla.
Meitä talonväen ulkopuolisia olivat tyrnäväläiset Antti Pasanen, Antti Väyrynen, temmesläisen Antti Junttila ja minä. Keskitalon väkeen kuulunut vuonna 1897 syntynyt Ahti Pasanen oli lähtenyt Mikkelin kunniaksi sunnuntaivierailulle Temmekselle. Siellä oli esimerkiksi hänen 20 vuotiaalla Armas veikallaan helluna Kelhän Anna. Oli Ahdin Mikkelinpäivän vierailussa uskoaksemme sitäkin, että 17 -vuotias Ahti oli ollut ihastunut Kelhän Mariin – Annan siskoon. Hyviä kavereita olivat Ahdille olleet myös lähes samanikäiset Kelhäin pojat.
Me, silloiset Keskitalon väen ulkopuoliset nuoret olimme sekatyömiehiä, mökkien poikia. Emme olleet talokkaiden poikia kuin olivat Keskitalon Pasaset. Otimme lantit, markat työllä, sieltä mistä niitä sai. Olimme painottuneet rakennustöihin. Olimme nuoresta iästä huolimatta ammattitaitoisia tulisija- ja piippumuurareita. Se oli mielestämme hyvää, kun meillä olivat hyvät selät. Se on tärkeä edellytys muurareille.
Oli meillä syitäkin silloiseen Mikkelinpäivän tapaamiseen ja keskusteluun porukassa. Meillä muutamilla oli ollut suunnitemia ja haaveita lähteä Ameriikan siirtolaisiksi – lännen kultamaille. Ajaksi sinne lähtöön olimme ajatelleet vuoden 1915 kevättä tai alkukesää. Mutta, muutimme suunnitelmia. Päätimme lähteä sinne jo tälle vuodelle. Merien vesien ollessa vielä sulia, laivojen kulkea. Alkanut suuri sota Euroopassa vaikutti eniten päätökseemme sekä Ameriikkaan lähtömme aikaistamiseen.
Monenlaisesta toimeentuloon ja tienesteihin liittyvästä puhuimme silloisena kauniina lokakuisena sunnuntaisena, Mikkelinä. Olimme esimerkiksi lukeneet sanomalehdistä, että pääkaupunkiseudulla olivat käynnissä suuret linnoitustyöt. Niitä tehtiin Venäjän toimesta. Se pelkäsi saksalaisten maihinnousua Helsinkiin.
Sinne ajattelimme mennä me työmiespojat ja jo kohtapuolin. Helsingin linnoitustyöt toivat mieliimme ajatuksen siitä, että siellä voimme parannella Ameriikan matkakassaamme. Onhan meidän muutenkin matkustettava Etelä - Suomeen. Sieltä lähtevät laivat, joilla voi aloittaa matkan Ameriikkaan.
Päätimme lähteä jo kohta seuraavalla viikolla junalla kohden Helsinkiä. Meitä oli neljä reipasta nuorta miestä, jotka kävelimme Korvenkylästä seuraavana sunnuntaina Limingan rautatieasemalle. Ennen Helsinkiin lähtöämme purimme vuokraisäntämme Pasa Iikan hirsisen asuinrakennuksen vinkkeliosan. Laitoimme hirret numeroituina siisteihin pinoihin. Iikka aikoi tehdä tulevana suvena niistä uuden asuinrakennuksen itselleen, vaimolleen ja nuorimmille lapsilleen. Se on tarkoitus rakentaa noin 100 metrin päähän Keskitalosta. Keskitalon isäntä, Pasasen Iikka aikoi myydä talonsa pojilleen: silloin kahden lapsen isälle Jaakolle, Armaalle ja Ahdille. Purkutöiden jälkeen Keskitaloon jäi vielä toinen lämmitettävä ullakkohuone. Ahti kuulemma aikoi alkaa asua sitä.
Se alkoi olla jo lokakuun puoltaväliä vuonna 1914, kun me neljä nuorta miestä saavuimme Helsinkiin. Ensiksi päätimme hiukan katsella pääkaupunkia. Olihan siinä silloin noin 150 000 asukkaan Suomen pääkaupungissa ihmettelemistä pienen Oulun jälkeen. Helsingin suuret ihmismäärät, sähkövalojen kirkkaus sekä runsaus ihastuttivat ja hämmensivät. Hyvin syöneen näköiset siistit ihmiset kulkivat siellä hyvissä, puhtaissa vaatteissa. Silloin, ei ollut vielä tietoa myöhemmästä sodan tuomasta pulasta ja suuresta kurjuudesta Helsingissä. Monenlaista kaunista myytävää ja paljon oli siellä esillä kaupungin monissa kaupoissa ja tavarataloissa.
Vilkas Helsingin kauppatori oli myös mielenkiintoinen katseltava meille maalaisille. Se tosin oudoksutti meitä, kun silakat ja muut kalat tulivat torille junakyydeillä. Venäjä oli astettanut tiukkoja rajoituksia mereltä tapahtuvalle, tulevalle liikenteelle sotatilan takia. Meillä oli mielikuva, että kauppatorin vieressä olisi ollut suuret määrät saaristolaiskalastajien kalaveneitä. Niitä ei näkynyt silloin siellä.
Vilkkaalta, kansainväliseltä vaikutti Helsinki. Venäläissotilaiden runsaus ihmetytti. Jokaisen kadun kulmassa seisoi pistiniekka kivääri olalla. Siellä oli myös pieniä lettipäisiä kiinalaisia, joita oli tuotu kaukaa Kiinan rajalta linnoitustöihin.
Helsingissä oli kaksikin sotilaiden värväystomistoa. Toisessa Venäjä värväsi sotilaita riveihinsä. Heitä vietiin tykinruuaksi Lodziin, Puolaan. Ylioppilaat olivat aloittaneet jääkärien värväystoiminnan. He värväsivät nuorukaisia Saksaan, sotilaiksi rintamille. Samalla he menivät sinne jääkärioppiin.
Noihin sotilaiden värväystoimistoihin tutustuimme myös uteliaisuuttamme. Jätimme ne rauhaan ”haisteluidemme jälken”. Ne eivät kiinnnostaneet siksi, koska sotilaiden työ on tappaa. Sekin surullista, että menee niissä sotien tappo-ja surmatöissä myös viattomia sivullisia ihmisiä. Sodat tuovat kärsimyksiä myös monille sotahevosille ja sotakoirille. Sekin erityisen ikävää ja surullista.
Sellaisen vaikutelman sai myös värväystoimistojen perusteella, että laumaihmisiä ovat sotilaat. Liian opitkälle he ovat sitä. Menköön sotilaiksi he joita tappamiset kiinnostaa. Meitä kiinnostavat vain uunien ja savupiippujen sekä saunankiukaiden muuraamiset tulevassa suuressa, rikkaassa kotimaassamme Ameriikassa.
Muutamien entuudestaan sinne menneiden kirjeistä sai päätelmiä, että vaikka USA todennäköisesti menee mukaan suureen sotaan. Se tuskin näkyy esimerkiksi suuressa Minnesotassa. Siellä saamme olla rauhasssa tulevalta sodilta. Esimerkiksi valtavan USA:n valtion vuosien 1864-1867 julmasta, verisestä sisällissodastakaan ei tiedetty kaikissa osavaltioissa. On, USA:ssa väärältä vaikuttavaa WILD WEST kulttuurin ja aseiden käytön ihannointia, mutta on siellä myös työnteon ja yrittämisen ihannointia. Minneapolis on varmaan vielä useiden sukupolvien ajan rauhan tyyssijoja?
Harhaanjohtavilta vaikuttivat mielestämme silloiset puheet, että kaikki Saksaan jääkärioppiin menneet nuorukaiset olisivat olleet ylioppilaita. Emme nähneet, emmekä tavanneet siellä värväystoimistossa ylioppilaita. Ehkä se vaikutti yleisiin mielikuviin, koska ”Saksassa jääkäreiksi” värväystoiminta oli ollut ylioppilaiden perustama liike. Vähänlaisesti oli niinä aikoina yleensäkin ylioppilaita Suomessa.
Mutta, Helsinkiin linnoitustöihin, tienaamaan olimme lähteneet. Menimme siellä töihin Länsimäkeen, Västerkullaan. Siellä oltiin suunnittelemassa linnoitustöitä Myllykallion alueelle. Se oli silloin puuston raivausta ja linnoitusten pohjien kartoitusta. Uhkaa venäläiset pelkäsivät tulevaksi mereltä, mutta suuria linnoitustöitä tehtiin myös kaukana merestä.
Länsimäen linnoitustöissä eräs hyvä puoli oli se, että Västerkullan kartano oli työmaiden vieressä. Kartanossa oli suuri lypsykarja. Muonituskantiineita ylläpitäneet hankkivat maidot sieltä. Meillä oli juodaksemme tuoretta maitoa.
Siellä oli metsänraivaustöissä myös kiinalaisia. He olivat tosi ikäviä työkavereita. Esimerkiksi veivät häikäilemättä jopa käsistä juuri teroitetun sahan. Eväätkin tahtoivat kadota, kun selkänsä käänsi. Iltaisin he liikkuivat pienissä ryhmissä kauhua kylväen. Lettipäisiä ”pikkupiruja” he olivat, mutta heidän ryhmissään oli aina joku valtavan suuri kiinalainen. Tappelijoita ja kovia kiroileen he olivat. Se kuulosti kauhealta. Jos, olisi jonkun sanan ymmärtänyt kiinaa, olisi varmaan jo pyörtynyt!
Eräänä marraskuun alkupuolen päivänä meidän työnjohtaja jutteli toisen kanssa, että hänen kaverinsa tarvitsee muurareita huvilatyömaalleen. Kyseinen Helsingin herra olisi halunnut huvilan saunoineen käyttöön jo jouluksi 1914. Satuimme kuulemaan keskustelun. Sanoimme, että muuraustyöt kävisivät meille erinomaisesti.
Jo seuraavana päivänä luoksemme saapui tämä muurareita tarvinnut Helsingin herra. Hänellä oli rakennusten ja tulisijojen piirrosluonnoksia mukanaan. Hän niitä meille näytti. Sanoimme, että jopa kahden viikon päästä piiput ja tulisijat ovat valmiina!
Hän sitä ihmetteli, että niinkö nopeaan nousee savupiippu ja tulisijat? Tämä herra kyseli myös, että paljonko me tarvitsemme apulaisia tuohon vauhtiin? Pasasen Antti, joka oli tavallaan meidän ”nokkamies” sanoi, että meitä on neljä hyväkuntoista, osaavaa mies. Emme ota yhtään apulaista tai mestaria. Keskenämme teemme. Me itse olemme vuorollamme mestarina ja/tai apulaisina. Työteho on silloin huipussaan.
Tämä Helsingin herra kaivoi taskustaan taskumatin kuin ryyppyjä tarjotakseen. Antti sanoi, että oikeasti olemme täysraittiita. Mutta, jotain hyvää toki saa antaa. Maukkaat kakut ja kahvileivät sekä lihaisat ja/tai kalaisat voileivät käyvät esimerkiksi. Niin, se sitten meni, että tämän herran reipas ja ystävällinen piika toi meille kolme kertaa päivässä kookkaan korillisen kahvia lisukkeineen ja kerran päivässä hyvää keittoa.
Se oli marraskuuta, lauantai 21/11 1914 Hilman nimipäivä, kun muuraustyömme oli valmis. Aloimme, silloin myös kokeilla saunan lämmitystä. Sen verran lämmitimme kiuasta, että kuumaa höyryä sieltä nousi, kun heitimme hiukan vettä saunankiukaan kiville. Ilmat olivat silloin vielä leutoja, joten ei tarvinnut pelätä tulisijojen suurien lämpötilavaihteluiden särkevän niitä - vasta muurattuja tulisijoja ja savupiippua.
Helsingin herra oli ikionnellinen, kun sai saunansa kylpyvalmiina sekä huvilansa muuraustyöt tehdyiksi paljon ennen eli peräti kuukautta ennen joulua. Kuukautta ennen Tapanin päivää. Hän maksoi meille auliisti työstämme ylimääräistä. Hän sanoi, että hänelle kertyi pieni kirstullinen ylimääräistä rahaa mustan pörssin kaupoissa. Se on kuin ilmaista rahaa. Helsingin herra jatkoi, että hän laittaa ylimääräisiä rahojaan kulutukseen, kuten nuo muuraustyötkin ovat. Sanoi myös sitä, että nykyisinä aikoina, voivat jopa tulevat keisarikunnnan pesänjakakajat kärkkyä hänenkin rahojaan.
Muuraustöiden jälkiin ja jälkeemme jääneeseen muuraustyömaan siisteyteen hän oli myös tyytyväinen. Kun, paikalliset muuraavat jotain, niin eipä tahdo saada taloa puhtaaksi heidän jäljiltään. Talon ympäristökin on siivoton laajalta alalta heidän jäljiltään. Sitä, saa myös arvailla, että jääkö savupiippu pystyyn vai kaatuuko se?
Niin, me tämän Helsingin herran avokätisen palkanmaksun jälkeen teimme, että menimme kohtapuolin erään matkatoimistoagentin luokse ja ostimme tiketit Ameriikkaan. Ne maksoivat silloin 274 markkaa henkeä ja matkaa kohden. Eli melkoisissa rahoissa oli matkalippu Ameriikkaan halvassa siirtolaistenkin luokassa. Laivamme lähti Hangosta ja meni Englantiin. Sieltä mentiin toisella laivalla New Yorkiin. Passit saattoivat silloin olla meillä jo Oulussa kesällä hankittuja?
Ameriikan matkalle läksimme Antin päivän aattona eli 1. adventtisunnuntaina 29/11 1914. Kesti noin viikon matkustaa Hangosta Englantiin Liverpooliin. Sen jälkeen matkasimme runsaan viikon pitempää matkaa yli Atlantin aina New Yorkiin saakka. Jonkin verran meitä pelotti Atlantilla saalistavat saksalaisten sukellusveneet, mutta kuitenkin hyvin meni matkamme.
Rapakon takana kaikki siirtolaisiksi pyrkivät joutuivat lääkärintarkastukseen New Yorkin, Ellis Islandissa. Se jäi mieleen, kun kaksi tarkastuksia hoitanutta lääkäriä jutteli keskenään meistä, että mukavaa välillä nähdä hyväkuntoisiakin nuoria miehiä. Näillä on jopa omat hampaat suussa. Paljon tulee vanhalta mantereelta vasta parikymppisiä, jotka kykenevät mussuttamaan vain pehmyttä leipää hampaattomilla ikenillään. Kuntonsa puolesta nämä nuoret suomalaissiirtolaiset kävisivät mielestämme vaikka rodunjalostukseen!
Satamassa ja Ellis Islandin saarella oli lukuisasti töihin värväreitä. Siellä oli huutava pula työmiehistä. Kävimme seuraavana päivänä tutustumassa valtavan metropolin New Yorkin muutamiin pilvenpiirtäjä työmaihin. Ne eivät korkeista palkoistaan huolimatta kiinnostaneet meitä. Arvelimme, että Minnesotan kovaa vauhtia rikastuvassa Minneapoliksessa saamme varmaan jatkuvasti tehdä pienehköjä omakotitalojen, saunojen ja siellä lisääntyvien laadukkaiden metsästysmajojen pienehköjä muuraustöitä. Ne työt vain olisivat meille mieluisia.
Kun, meillä oli matkarahoja vielä jäljellä läksimmekin pika pikaa matkustamaan kohden lukuisten suomalaisten ja monien entisten tuttujenkin asuttamaa Minnesotaa. Asetuimme siellä Minneapolikseen. Siellä liikuimme ja teimme enimmäkseen muuraustöitä vielä omassa totutussa neljän hengen ryhmässämme.
Aloitimme ansiotyöt siellä lähes samalle päivälle, kun saavuimme sinne. Neljän nuoren miehen ryhmänä vuokrasimme sieltä omakotitalon asunnoksemme. Vietimme vuoden 1914 joulun ja uuden vuoden yhdessä siellä.
Vuodelta 1915 aloimme jonkin verran erkaantua toisistamme. Otimme itsekukin aika nopeaan vaimot, kun kohdalle sopivat sattuivat. Vuokrasimme ensin omakotitalot vaimojemme kanssa. Alettiin elää omina perheinä.
Kohta rakensimme tuleville perheillemme omat nätit talot. Edelleen meitä yhdistää silloin tällöin muuraustyöt omassa totutussa neljän hengen porukassa. Meillä jokaisella on myös ”mummo Ankka” malliset Ford henkilöautot. Ne yhdistävät. Niitä korjailemme ja huollamme usein yhdessä. Kalastus on myös harrastus, jota teemme usein porukalla.
